27. tammikuuta 2014

Katsoja on aina oikeassa

Kun teatteriesitystä tutkitaan, puhutaan mielummin katsojista kuin 
yleisöistä. Yleisö on lipunmyynnin käyttämä käsite, valitettavasti 
myös politiikan. Todellisempi asia teatteriesityksen vastaanottamisen 
prosessissa on kuitenkin yksittäinen katsoja. Miksi? Siksi, että 
jokaisen katsojan kokemus on erilainen. Yhden flunssa haittaa 
keskittymistä, toisen harrastus syventää ymmärrystä, kolmannen oma 
muisto aktivoituu tavalla, joka poikkeaa kaikkien muiden tavasta 
katsoa samaa esitystä.

Nahkatakkinen tyttö on jukebox-musikaali ja sen musiikkiin, ohjaukseen 
ja käsikirjoitukseen on jo tarkoituksellisesti kirjottu monenlaisia 
viitteitä toisiin teoksiin, niin korkeakulttuuriin kuin 
populaariinkin. Yleisö tuottaa niitä vielä lisää. Iloinen vastaanotto 
on tuottanut ison määrän yhteydenottoja facebookin, sähköpostin tai 
ihan vaan hihaan tarttumisen kautta ja olemme kuulleet mitä hienompia 
tulkintoja siitä, mitä syvyyksiä kohtauksista on löytynyt. Ovatko ne 
aivan kaikki olleet suunniteltuja? Ainakin ne saa sieltä oikeutetusti 
olemassaoleviksi lukea. Ei teatteriesityksen merkityksellistymistä 
pidättele mikään.

Yli 5000 ihmistä on nyt nähnyt musikaalin ja säilyttänyt sen 
salaisuuden upeasti. Ei siis paljasteta juonta vieläkään. Mutta 
niille, jotka teoksen ovat tehneet tai nähneet, on tässä piilokuvan 
kaltainen tehtävä. Kaikki seuraavat hahmot tai teokset on joku viime 
viikolla Nahkatakkisesta tytöstä löytänyt. Löydätkö sinä? 
Googlettaminen voi avata joitakin, mutta sitä ei voi suositella, jos 
ei halua tietää liikaa.

Charles M Schulzin Tenavat-sarjakuva
Mozartin Figaron häät (Le Nozze di Figaro, ossia la folle giornata!)
Joey ja Chandler - myös muut Frendit
Seneca
Mozartin Taikahuilu
Tuhkimon paha äitipuoli
Renessanssinäytelmät
Pieni merenneito
Joonas Kokkonen
Jennifer Love Hewitt
Anubis ja Horus
Happy Days
50-luvun moderni draama
Anne Friedin ajatelmat

Hauskinta musikaalin saamassa vastaanotossa on se, että kaikki 
onnistuivat niin yli odotusten. Suorituksia ja menestystä arvokkaampaa 
on kuitenkin se, että työmeilissä odotti tänä aamuna muutamakin kirje 
koululaisnäytöksessä olleilta yläasteen tytöiltä, jotka halusivat 
jatkaa keskustelua näytelmän aiheista. Se kokemus, että tarina kertoo 
juuri minusta, on ääriesimerkki siitä, miten katsojan näkökulma 
värittää koko tarinan omiin sävyihinsä. Meille kaikille mukana 
olleille yksikin tällainen palaute on korvaamattoman arvokas. Tiedätte 
miksi.

Hanna Suutela
käsikirjoittaja

24. tammikuuta 2014

Mitäs sitten?

Ennen Nahkatakkisen tytön viimeistä näytöstä tunnelma oli sekä onnellinen että haikea, kun meitä pyydettiin kelaamaan koko syksy aina ensimmäisiin musikaalitreeneihin asti. Harhauduin ajatuksissani vielä astetta kauemmas, aina vuoden 2012 tammikuuhun, kun tulevaisuudestaan hämmentyneenä yhdeksäsluokkalaisena seurasin Vaskivuoren lukion esittelypäivässä esitettävää joukkokohtausta sen vuoden musikaalista. Se oli hetki, jolloin palaset tuntuivat loksahtavan paikalleen ja ajattelin, että täällä minä tahdon opiskella ja tätä minä haluan tehdä.

Puolitoista vuotta myöhemmin istuin koulumme auditoriossa seuraamassa musikaalimme ensimmäistä läpilukua. Olin ollut aluksi aika epäileväinen siitä, voisiko Dingon biiseihin perustuva nuorisomusikaali muka olla muuta kun aivotonta, pinnallista siirappihöttöä. Oli ihanaa huomata olevansa väärässä. Teoksen syvyys tuli täytenä yllätyksenä. Mielestäni on upeaa, miten Nahkatakkinen tyttö käsittelee myös niitä vaikeita asioita, joista on vaikea arkielämässä puhua.

Kuva: Marko Kalmari
Koelauluihin lähdin totaallisella ”kaikkea pitää kokeilla”-asenteella. Eipähän ainakaan villasukkia keinutuolissa kutovana mummelina tarvitsisi katua, että voi kun ei tullut tehtyä. En koskaan uskonut, että minulla olisi mitään mahdollisuutta saada roolia, koska hakijoita oli niin paljon enkä edes opiskele musiikkilukiossa. Kun roolijako vihdoin selvisi, leuka loksahti lattiaan. Sen jälkeen iski pienimuotoinen paniikki siitä, että pystynkö mä tähän nyt oikeasti ja eikö täällä nyt varmasti olisi joku joka hoitaisi homman kotiin minua paremmin.

Kontaktin saaminen omaan roolihahmooni ei koskaan tuottanut liikaa päänvaivaa. Muistan parikin kertaa syksyltä, kun istuin iltamyöhään sohvannurkassa muistilehtiö kourassa ja kirjoittelin ylös muistiinpanoja siitä, millaisen tyypin kanssa olin oikein tekemisissä. Minussa ja Harrietissa on yllättävän paljon samaa, jos hahmoa rupeaa tutkimaan sekopäisen larppaajan olemusta syvemmältä. Vaikka en itse riehukaan minkään fantasiahahmon vermeissä keskellä kirkasta päivää, tiedän totisesti millaista on olla jonkin asian fani siinä määrin, että sitä ajattelee koko valveillaoloaikansa. Suurin ongelma ei minulla ollut myöskään ajankäytössä, koska olen siinä onnellisessa tilanteessa, että kirjoitukset ovat minulla edessä vasta ensi vuonna. Toki oli aikoja, jolloin vilkuilin tuskanhiki otsassa matikankirjaa ja treeniaikataulua, mutta onnistuin loppupeleissä tasapainottamaan koulunkäynnin ja musikaalin aika mukavasti.

Ehdottomasti suurin haaste oli epävarmuus omaa osaamista kohtaan. Ensimmäinen ajatus käsikirjoitusta lukiessa oli, että enhän minä osaa olla hauska. Matkan varrella selvisi, että kultainen sääntö siihen, kuten moneen muuhunkin oli se, ettei yritä tai murehdi liikaa. En usko, että minulla olisi riittänyt pokkaa seota ja karjua kurkku suorana kuvitteelliselle hämähäkille, ellei meillä olisi ollut näin upeaa ja kannustavaa työryhmää. Tässä seurassa uskalsi kyllä heittäytyä, kun kaikki olivat niin täysillä mukana ja tukivat toisiaan sataprosenttisesti.

Vaikka yhteinen matkamme koulun aulasta Martinukseen ei ollut varmasti kenellekään pelkkää ruusuilla tanssimista, oli kaikki uurastus täysin sen arvoista viimeistä hikipisaraa myöten. Mikään ei voita sitä fiilistä, kun seisoo lavalla näin upeiden ihmisten kanssa seisten taputtavan yleisön hurraa-huutojen ympäröimänä.

Kuva: Marko Kalmari
Mielettömän upean esityskauden jälkeen on ollut vähän karua palata takaisin koulun penkille, (joka valtion omaa on, heh.) mutta arjen pakkasaamuja lämmittävät ihanat muistot tästä valtavan pitkästä, mutta sitäkin palkitsevammasta projektista, jonka saimme yhdessä kokea. Nyt on aika kääntää uusi lehti elämässä ja astua kohti uusia seikkailuja reppu täynnä arvokkaita kokemuksia ja uusien ystävien ympäröimänä.


Elina Sivonen
Harriet Potter

22. tammikuuta 2014

Musikaalin vaikeudet

Olen aiempina vuosina ollut mukana Vaskivuoren lukion musikaaleissa soittamassa, tanssimassa ja näyttelemässä, mutta kun tämän vuotuinen musikaali Nahkatakkinen tyttö alkoi, en tiennyt mitä odottaa.

Henri suututti Jonea.
Minä en ole hyvä suuttumaan oikeassa elämässä, eikä se myöskään ollut helppoa näyttämöllä. Musikaalin ensimmäinen kohtaus, jossa Jone meuhkaa Katalle siitä, kuinka kukaan ei huomaa tunnu huomaavan häntä, ei todellakaan ollut helppoa, ainakaan aluksi. Monet treenit menivät siinä, kun yritin saada tunnetta peliin ja oikeasti olla vihainen, mutta kun se alkoi sujua, huomasin kuinka hyvältä se itse asiassa tuntui. Jos sinulla on joskus mahdollisuus huutaa ja raivota satojen ihmisten edessä, ilman että kukaan luulee sinua hulluksi, niin tee se.

Minulle vaikeinta koko projektissa on ollut ajankäyttö. Monet päivät ja illat ovat kuluneet repliikkien opiskelemiseen, sekä roolihahmoni pohtimiseen, vaikka aikaa olisi pitänyt käyttää esimerkiksi tuleviin kirjoituksiin tai kavereiden tapaamiseen. Toisaalta nyt kun musikaali on ohi, voin sanoa, että kaikki se aika mitä me yhdessä käytimme musikaalin valmiiksi saamiseen, on palkinnut meidän koko työryhmän. Ei ainoastaan se, että jokainen näytös oli loppuunmyyty, vaan myös uusin ihmisiin tutustuminen sekä musikaaliteatteriin uppoutuminen, ovat olleet opettavaisia ja muistettavia asioita.

Keskittymiskyky oli koetuksella pitkissä treeneissä. Muistan ne päivät, kun musikaalitreenit alkoivat Martinuksessa. Päivät olivat pitkiä ja välillä saattoi joutua istumaan paikallaan monia tunteja, odotellen kohtauksia, joissa itse esiintyy ja kun vihdoin oli aika mennä lavalle, piti olla skarppina ja keskittyä vain ja ainoastaan siihen mitä tekee. Voin sanoa, että se ei ole aina helppoa, varsinkaan kun treenejä oli monia päiviä peräkkäin.

Nyt kun koko projekti on ohi, lukuun ottamatta loppukaronkkaa, voin sanoa, että olen oppinut aivan valtavasti uusia asioita ihan äänen käytöstä lavalla olemiseen, ja siitä nauttimiseen.  Vaikeita hetkiä on ollut, mutta niitä kompensoimaan on ollut myös valtavasti suuria onnen hetkiä!

Benjamin Klemettinen
Jone

20. tammikuuta 2014

Ei helppoa

Vaikka katsojana se toivottavasti jäi huomaamatta, ei Nahkatakkisen tytön tekeminen ole missään nimessä ollut helppoa. Tämän vuoden musikaali on varmasti tuonut omat haasteensa jokaiselle esiintyjälle. Harjoituksissa on nähty vakavia kasvoja uusia nostoja kokeiltaessa, turhautuneita huokauksia tanssiaskelia opeteltaessa ja huulen pureskelua kun edessä on ollut hyppy tuntemattomaan. Kuitenkin saimme aikaan valmiin musikaalin ja kaikki nämä haasteet ovat olleet vain kynnyksiä, joihin emme kompastuneet

Omalla kohdallani tuo kynnys on ollut musikaalin toisen puoliskon avaava kohtaus, jossa kahdeksan nuorta ovat ottaneet vastaan kunnon haasteen ja astuneet pois omien vahvuuksiensa alueelta. Tässä kohtauksessa näitte lavalla laulavia tanssijoita ja tanssivia muusikoita. Tehtävä ei ole todellakaan ollut helppo kenellekään meistä. Sen lisäksi, että kohtaus on saatu näyttämään ja kuulostamaan hyvältä, on pitänyt oppia myös esiintymään itsevarmasti ja voittaa jännityksen tuomat tärisevät lihakset ja salpaantuva hengitys. Yhdessä työskennellessämme olemme päästäneet toinen toisemme todellakin iholle. Epävarmana kokee itsensä haavoittuvaksi ja paljaaksi ja sen näyttäminen toiselle on ollut ainakin omalla kohdallani todella vaikeaa.



Tämän haasteen kanssa painiessamme olemme onneksi saaneet kannustusta niin toisiltamme kuin muiltakin työryhmän jäseniltä. Se, että joku pysäyttää sekunniksi, hymyilee ja sanoo: ”Sulla meni tänään hyvin”, on ollut korvaamaton tsemppari tällä matkallani. En ole vielä perillä, mutta hyvässä vaiheessa menossa kohti varmaa esiintymistä, rohkeaa riskinottoa ja itsensä voittamista.

Seuratessani harjoituksia syksystä lähtien olen huomannut myös muiden painivan tämän saman tehtävän parissa. Olen iloinen, että olemme saaneet mahdollisuuden yrittää aina uudestaan, jos ensimmäisellä kerralla asiat eivät olekaan sujuneet suunnitellusti. Koreografimme Eerika on ollut kärsivällinen, kun nostot eivät olekaan pysyneet ylhäällä vaan romahtaneet kuin huonosti rakennettu korttitalo. Musiikinjohtajamme Matti on ollut ymmärtäväinen, kun kaikki äänet eivät olekaan olleet puhtaita ja vakaita, vaan matkalle on ilmestynyt suunnittelemattomia kaanoneja tai uusia stemmoja. Viimeisenä, mutta ehkä jopa tärkeimpänä on ohjaajamme Kari ollut hyväksyvä, kun kieli on mennyt solmuun, ohjeet unohtuneet ja joku aloittanut ruokatunnin hieman ajoissa.

Viime syksy ei tosiaan ole kenenkään kohdalla ollut pelkkiä ilon kyyneleitä ja hyvin nukuttuja öitä. Kuitenkaan tällaista palkintoa syksyn työskentelystä ei olisi uskaltanut toivoakaan. Martinus-sali täynnä mukaan tempautuneita ilmeitä ja kostuneita silmiä on ollut mieletön kannustus – yleisön useista seisovista suosion osoituksista puhumattakaan!


On ollut etuoikeus olla mukana tällaisessa projektissa. Se, että olen sattunut olemaan oikeassa koulussa oikeaan aikaan, on tuntunut valtavalta etuoikeudelta. Lause ”En koskaan halua lopettaa esiintymistä” on kuulunut pukuhuoneissa niin monta kertaa, ettei niitä riitä sormet eikä varpaatkaan laskemaan. Olemme tämän syksyn ja esityskauden aikana saaneet itsellemme niin paljon kokemuksia, tietoa ja taitoa tulevaisuutta varten, että niiden hukkaan heittäminen tuntuisi itsekkäältä. Tiedän, että tämä aika tulee vaikuttamaan meissä jokaisessa vielä pitkällä tulevaisuudessakin. Tulevaisuus tarkoittaa varmasti joidenkin kohdalla esittävän taiteen alaa, mutta toki myös ”oikeitakin töitä”. Sillä, mihin päädymme ei ole mitään väliä, sillä Nahkatakkinen tyttö on kasvattanut meitä niin monella eri saralla, että me pärjäämme kyllä. 

Elämä hei, täältä tullaan – varmana ja valmiina!



Petra Kauppila
tanssija

17. tammikuuta 2014

Spottivalossa muvalaiset

Ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat tekevät joka vuosi musikaalin yleisölämpiöön lyhyitä ohjelmanumeroita, kouluttautuakseen teatterin ja musikaalin tekemiseen. Tässä blogitekstissä siis hieman fiiliksiä musiikkiteatteri 1-kurssin opiskelijoilta. Muutamasta esityksestä ei ole tekstiä, mutta ne voit nähdä paikanpäällä!

”Dingo-fanit”
Kun meidän pienryhmälle annettiin aiheeksi fanittajat, niin koko ryhmä oli innoissaan. Porukassamme oli jopa pieniä Dingo-faneja, joten tehtävä oli helppo.    Mietimme heti vaatetusta: olisiko se nykyaikainen kasari-fani vai tulisiko 80-luku yleisön luokse? Valitsimme jälkimmäisen. Katsoimme videoita 80-luvulta; erityisesti kiinnitimme huomiota pukeutumiseen ja puhetapaan. "Vanhemmat ei niinku ymmärrä tätä meijän fanitusta!". Olin itse todella innoissani kun sain heti ideaksi pyytää äidin 80-luvulta ostetun vaatesetin ja mummilta isot kasaririllit! Lopulta päätimme tehdä fanien keikalle pääsystä vaikeampaa ja keksimme, että ovellapa seisoo portsari joka ei päästä heitä sisään; kenties riehumisen vai nuoren iän takia? Kun ensi-ilta koitti ja olimme sopineet, että kun Neumann tulee niin järjestämme kauhean fanituskohtauksen. Kävikin sitten niin hassusti, että kenenkään ei edes tarvinnut miettiä huutavansa vaan se tuli automaattisesti hänet nähtyä! – Taina Kuronen

”Korttipeli”
Ensimmäinen ajatukseni lämpiöesityksistä oli lähinnä ”mitääääh?”, Katsoimme aiempien vuosien esityksiä videoilta ja hämmästelimme niiden taiteellisuutta. En ollut aiemmin koskaan nähnyt esityksiä lämpiössä, joten olin asiasta täysin pihalla. Pian sain kutienkin ajatuksesta kiinni, ja oman ryhmäni työ alkoi kehkeytyä. Kuulun tämän vuoden lämpiöesitykseen jossa ryhmäläisemme ovat eläimiä, jotka pelaavat korttia rytmitetysti. Idea lähti musikaalin päähenkilöiden lapsuuteen liittyvistä leikeistä. Mahtavan palautteen ansiosta olen saanut lisää rohkeutta esiintyä ja hyvää fiilistä! perjantain ensi-illan jälkeen fiilikset oli ihan katossa ja meno ihan sick! – Ilona ”ipu” Aunola

”Peilikuvia”
Ensimmäisen kerran, kun kuulin mahdollisuudesta osallistua musikaaliin käymällä musiikkiteatterin kurssin olin innoissani ja halusin tietenkin mukaan. Syksy kului ja pian alkoi lämpiöesitysten suunnittelu. Peilikuva-idea tuli esiin ja oma ryhmäni lähti työstämään sitä. Toteuttaminen lähti hyvin käyntiin ja ryhmä toimi hyvin yhdessä. Saimme Antin säveltämän kappaleen sovitettua koreografiaan ja ”lammen” rakentaminen tuulikaappin viimeisteli esityksen. Nyt pari esiintymistä kokeneempana oppii virheistä ja saa ne korjattua. Ensi-ilta sujui ryhmäni osalta hyvin, ja musikaalin jälkeen oli ihanaa nähdä musikaalissa esiintyneiden ilmeitä ja tunteita. onnellisuus paistoi heidän kasvoiltaan ja ilo todella tarttui! Itselläni halu päästä ensi vuonna musikaaliin kasvoi entistä suuremmaksi! – Sanja Kalliojärvi

”Erkaneminen”
Lämpiöesitysten valmistaminen aloitettiin erilaisten musikaaliin liittyvien fiilisten ja teemojen hakemisella. Performanssimme "Erkaneminen" idea syntyi tarinan keskeisten henkilöiden kokemuksista. Esitystä kuvaavat mm. sanat kuminauha, tavoitteleminen, sotkeutuminen, muistot ja vesi. Esitys ehti matkan varrella muuttua todella paljon alkuperäisestä versiostaan ja kun lopulta saimme sen kasaan, tajusimme luoneemme jotain hyvin vangitsevaa, joka virittää katsojan musikaalin tunnelmiin. - Saana Erkkilä ja Brendan Boyle

”Lumienkeli”
Nimestä huolimatta esityksellä ei ole mitään tekemistä lumen kanssa. Alun perin meidän piti tehdä video missä hihhuloimme lumessa, mutta lunta ei ikinä tullutkaan, niin oli plan B:n aika. Yksi ryhmäläisistämme keksi koreografian valitsemaamme musiikkiin. Tässä vaiheessa oli 6 hengen ryhmä kutistunut 4 hengen ryhmäksi. Lopulta esityksemme alkoi muokkaantumaan Susannan (teatteriopettajan) ansiosta (tai syystä, kummin vain), ja loppujenlopuksi saamme nyt hiki otsassa vääntää jokaiseen esitykseen uusi sateenvarjo, mikä tehdään kreppipaperista, vain jotta rikomme sen heti kaatamalla vettä sen päälle. Noh, kaiken tämän työn ja vaivan jälkeen, se on kyllä sen arvoista. Vieläkin nousee hymy huulille, kun muistelee hetkellä jolloin esiinnyimme musikaaliheepoille ja esityksen päätyttyä he hukuttivat meidät suureen aplodi- ja vislausmereen. Tämän kokemuksen myötä olen valmis vastaamaan ensi vuoden haasteisiin leuka pystyssä ja valmiina seikkailuun! – Laura  Suominen