Kun teatteriesitystä tutkitaan, puhutaan mielummin katsojista kuin
yleisöistä. Yleisö on lipunmyynnin käyttämä käsite, valitettavasti
myös politiikan. Todellisempi asia teatteriesityksen vastaanottamisen
prosessissa on kuitenkin yksittäinen katsoja. Miksi? Siksi, että
jokaisen katsojan kokemus on erilainen. Yhden flunssa haittaa
keskittymistä, toisen harrastus syventää ymmärrystä, kolmannen oma
muisto aktivoituu tavalla, joka poikkeaa kaikkien muiden tavasta
katsoa samaa esitystä.
Nahkatakkinen tyttö on jukebox-musikaali ja sen musiikkiin, ohjaukseen
ja käsikirjoitukseen on jo tarkoituksellisesti kirjottu monenlaisia
viitteitä toisiin teoksiin, niin korkeakulttuuriin kuin
populaariinkin. Yleisö tuottaa niitä vielä lisää. Iloinen vastaanotto
on tuottanut ison määrän yhteydenottoja facebookin, sähköpostin tai
ihan vaan hihaan tarttumisen kautta ja olemme kuulleet mitä hienompia
tulkintoja siitä, mitä syvyyksiä kohtauksista on löytynyt. Ovatko ne
aivan kaikki olleet suunniteltuja? Ainakin ne saa sieltä oikeutetusti
olemassaoleviksi lukea. Ei teatteriesityksen merkityksellistymistä
pidättele mikään.
Yli 5000 ihmistä on nyt nähnyt musikaalin ja säilyttänyt sen
salaisuuden upeasti. Ei siis paljasteta juonta vieläkään. Mutta
niille, jotka teoksen ovat tehneet tai nähneet, on tässä piilokuvan
kaltainen tehtävä. Kaikki seuraavat hahmot tai teokset on joku viime
viikolla Nahkatakkisesta tytöstä löytänyt. Löydätkö sinä?
Googlettaminen voi avata joitakin, mutta sitä ei voi suositella, jos
ei halua tietää liikaa.
Charles M Schulzin Tenavat-sarjakuva
Mozartin Figaron häät (Le Nozze di Figaro, ossia la folle giornata!)
Joey ja Chandler - myös muut Frendit
Seneca
Mozartin Taikahuilu
Tuhkimon paha äitipuoli
Renessanssinäytelmät
Pieni merenneito
Joonas Kokkonen
Jennifer Love Hewitt
Anubis ja Horus
Happy Days
50-luvun moderni draama
Anne Friedin ajatelmat
Hauskinta musikaalin saamassa vastaanotossa on se, että kaikki
onnistuivat niin yli odotusten. Suorituksia ja menestystä arvokkaampaa
on kuitenkin se, että työmeilissä odotti tänä aamuna muutamakin kirje
koululaisnäytöksessä olleilta yläasteen tytöiltä, jotka halusivat
jatkaa keskustelua näytelmän aiheista. Se kokemus, että tarina kertoo
juuri minusta, on ääriesimerkki siitä, miten katsojan näkökulma
värittää koko tarinan omiin sävyihinsä. Meille kaikille mukana
olleille yksikin tällainen palaute on korvaamattoman arvokas. Tiedätte
miksi.
Hanna Suutela
käsikirjoittaja
Nahkatakkinen tyttö - Vaskivuoren lukion musikaali 2014
27. tammikuuta 2014
24. tammikuuta 2014
Mitäs sitten?
Ennen
Nahkatakkisen tytön viimeistä näytöstä tunnelma oli sekä onnellinen että
haikea, kun meitä pyydettiin kelaamaan koko syksy aina ensimmäisiin
musikaalitreeneihin asti. Harhauduin ajatuksissani vielä astetta kauemmas, aina
vuoden 2012 tammikuuhun, kun tulevaisuudestaan hämmentyneenä
yhdeksäsluokkalaisena seurasin Vaskivuoren lukion esittelypäivässä esitettävää
joukkokohtausta sen vuoden musikaalista. Se oli hetki, jolloin palaset
tuntuivat loksahtavan paikalleen ja ajattelin, että täällä minä tahdon
opiskella ja tätä minä haluan tehdä.
Puolitoista
vuotta myöhemmin istuin koulumme auditoriossa seuraamassa musikaalimme ensimmäistä läpilukua. Olin ollut aluksi aika epäileväinen siitä, voisiko
Dingon biiseihin perustuva nuorisomusikaali muka olla muuta kun aivotonta,
pinnallista siirappihöttöä. Oli ihanaa huomata olevansa väärässä. Teoksen
syvyys tuli täytenä yllätyksenä. Mielestäni on upeaa, miten Nahkatakkinen tyttö
käsittelee myös niitä vaikeita asioita, joista on vaikea arkielämässä puhua.
Kuva: Marko Kalmari |
Koelauluihin
lähdin totaallisella ”kaikkea pitää kokeilla”-asenteella. Eipähän ainakaan
villasukkia keinutuolissa kutovana mummelina tarvitsisi katua, että voi kun ei
tullut tehtyä. En koskaan uskonut, että minulla olisi mitään mahdollisuutta
saada roolia, koska hakijoita oli niin paljon enkä edes opiskele
musiikkilukiossa. Kun roolijako vihdoin selvisi, leuka loksahti lattiaan. Sen
jälkeen iski pienimuotoinen paniikki siitä, että pystynkö mä tähän nyt oikeasti
ja eikö täällä nyt varmasti olisi joku joka hoitaisi homman kotiin minua
paremmin.
Kontaktin saaminen omaan roolihahmooni ei koskaan tuottanut
liikaa päänvaivaa. Muistan parikin kertaa syksyltä, kun istuin iltamyöhään
sohvannurkassa muistilehtiö kourassa ja kirjoittelin ylös muistiinpanoja siitä,
millaisen tyypin kanssa olin oikein tekemisissä. Minussa ja Harrietissa on
yllättävän paljon samaa, jos hahmoa rupeaa tutkimaan sekopäisen larppaajan
olemusta syvemmältä. Vaikka en itse riehukaan minkään fantasiahahmon vermeissä
keskellä kirkasta päivää, tiedän totisesti millaista on olla jonkin asian fani
siinä määrin, että sitä ajattelee koko valveillaoloaikansa. Suurin ongelma ei
minulla ollut myöskään ajankäytössä, koska olen siinä onnellisessa tilanteessa,
että kirjoitukset ovat minulla edessä vasta ensi vuonna. Toki oli aikoja,
jolloin vilkuilin tuskanhiki otsassa matikankirjaa ja treeniaikataulua, mutta
onnistuin loppupeleissä tasapainottamaan koulunkäynnin ja musikaalin aika
mukavasti.
Ehdottomasti suurin haaste oli epävarmuus omaa osaamista
kohtaan. Ensimmäinen ajatus käsikirjoitusta lukiessa oli, että enhän minä osaa
olla hauska. Matkan varrella selvisi, että kultainen sääntö siihen, kuten
moneen muuhunkin oli se, ettei yritä tai murehdi liikaa. En usko, että minulla
olisi riittänyt pokkaa seota ja karjua kurkku suorana kuvitteelliselle
hämähäkille, ellei meillä olisi ollut näin upeaa ja kannustavaa työryhmää.
Tässä seurassa uskalsi kyllä heittäytyä, kun kaikki olivat niin täysillä mukana
ja tukivat toisiaan sataprosenttisesti.
Vaikka yhteinen matkamme koulun aulasta Martinukseen ei ollut
varmasti kenellekään pelkkää ruusuilla tanssimista, oli kaikki uurastus täysin
sen arvoista viimeistä hikipisaraa myöten. Mikään ei voita sitä fiilistä, kun
seisoo lavalla näin upeiden ihmisten kanssa seisten taputtavan yleisön
hurraa-huutojen ympäröimänä.
Kuva: Marko Kalmari |
Mielettömän upean esityskauden jälkeen on ollut vähän karua
palata takaisin koulun penkille, (joka valtion omaa on, heh.) mutta arjen
pakkasaamuja lämmittävät ihanat muistot tästä valtavan pitkästä, mutta sitäkin
palkitsevammasta projektista, jonka saimme yhdessä kokea. Nyt on aika kääntää
uusi lehti elämässä ja astua kohti uusia seikkailuja reppu täynnä arvokkaita
kokemuksia ja uusien ystävien ympäröimänä.
Elina Sivonen
Harriet Potter
22. tammikuuta 2014
Musikaalin vaikeudet
Olen aiempina vuosina ollut mukana Vaskivuoren lukion
musikaaleissa soittamassa, tanssimassa ja näyttelemässä, mutta kun tämän
vuotuinen musikaali Nahkatakkinen tyttö alkoi, en tiennyt mitä odottaa.
Henri suututti Jonea. |
Minä
en ole hyvä suuttumaan oikeassa elämässä, eikä se myöskään ollut helppoa
näyttämöllä. Musikaalin ensimmäinen kohtaus, jossa Jone meuhkaa Katalle siitä,
kuinka kukaan ei huomaa tunnu huomaavan häntä, ei todellakaan ollut helppoa,
ainakaan aluksi. Monet treenit menivät siinä, kun yritin saada tunnetta peliin
ja oikeasti olla vihainen, mutta kun se alkoi sujua, huomasin kuinka hyvältä se
itse asiassa tuntui. Jos sinulla on joskus mahdollisuus huutaa ja raivota
satojen ihmisten edessä, ilman että kukaan luulee sinua hulluksi, niin tee se.
Minulle
vaikeinta koko projektissa on ollut ajankäyttö. Monet päivät ja illat ovat
kuluneet repliikkien opiskelemiseen, sekä roolihahmoni pohtimiseen, vaikka
aikaa olisi pitänyt käyttää esimerkiksi tuleviin kirjoituksiin tai kavereiden
tapaamiseen. Toisaalta nyt kun musikaali on ohi, voin sanoa, että kaikki se
aika mitä me yhdessä käytimme musikaalin valmiiksi saamiseen, on palkinnut
meidän koko työryhmän. Ei ainoastaan se, että jokainen näytös oli loppuunmyyty,
vaan myös uusin ihmisiin tutustuminen sekä musikaaliteatteriin uppoutuminen,
ovat olleet opettavaisia ja muistettavia asioita.
Keskittymiskyky
oli koetuksella pitkissä treeneissä. Muistan ne päivät, kun musikaalitreenit
alkoivat Martinuksessa. Päivät olivat pitkiä ja välillä saattoi joutua istumaan
paikallaan monia tunteja, odotellen kohtauksia, joissa itse esiintyy ja kun
vihdoin oli aika mennä lavalle, piti olla skarppina ja keskittyä vain ja
ainoastaan siihen mitä tekee. Voin sanoa, että se ei ole aina helppoa, varsinkaan
kun treenejä oli monia päiviä peräkkäin.
Nyt
kun koko projekti on ohi, lukuun ottamatta loppukaronkkaa, voin sanoa, että
olen oppinut aivan valtavasti uusia asioita ihan äänen käytöstä lavalla
olemiseen, ja siitä nauttimiseen.
Vaikeita hetkiä on ollut, mutta niitä kompensoimaan on ollut myös
valtavasti suuria onnen hetkiä!
Benjamin Klemettinen
Jone
Benjamin Klemettinen
Jone
20. tammikuuta 2014
Ei helppoa
Vaikka katsojana se toivottavasti jäi huomaamatta, ei
Nahkatakkisen tytön tekeminen ole missään nimessä ollut helppoa. Tämän vuoden
musikaali on varmasti tuonut omat haasteensa jokaiselle esiintyjälle.
Harjoituksissa on nähty vakavia kasvoja uusia nostoja kokeiltaessa,
turhautuneita huokauksia tanssiaskelia opeteltaessa ja huulen pureskelua kun
edessä on ollut hyppy tuntemattomaan. Kuitenkin saimme aikaan valmiin musikaalin ja kaikki nämä haasteet ovat olleet vain kynnyksiä, joihin emme kompastuneet
Omalla kohdallani tuo kynnys on ollut musikaalin toisen
puoliskon avaava kohtaus, jossa kahdeksan nuorta ovat ottaneet vastaan kunnon
haasteen ja astuneet pois omien vahvuuksiensa alueelta. Tässä kohtauksessa
näitte lavalla laulavia tanssijoita ja tanssivia muusikoita. Tehtävä ei ole
todellakaan ollut helppo kenellekään meistä. Sen lisäksi, että kohtaus on saatu
näyttämään ja kuulostamaan hyvältä, on pitänyt oppia myös esiintymään
itsevarmasti ja voittaa jännityksen tuomat tärisevät lihakset ja salpaantuva hengitys.
Yhdessä työskennellessämme olemme päästäneet toinen toisemme todellakin iholle.
Epävarmana kokee itsensä haavoittuvaksi ja paljaaksi ja sen näyttäminen
toiselle on ollut ainakin omalla kohdallani todella vaikeaa.
Tämän haasteen kanssa painiessamme olemme onneksi saaneet
kannustusta niin toisiltamme kuin muiltakin työryhmän jäseniltä. Se, että joku
pysäyttää sekunniksi, hymyilee ja sanoo: ”Sulla meni tänään hyvin”, on ollut
korvaamaton tsemppari tällä matkallani. En ole vielä perillä, mutta hyvässä
vaiheessa menossa kohti varmaa esiintymistä, rohkeaa riskinottoa ja itsensä
voittamista.
Seuratessani harjoituksia syksystä lähtien olen huomannut
myös muiden painivan tämän saman tehtävän parissa. Olen iloinen, että olemme
saaneet mahdollisuuden yrittää aina uudestaan, jos ensimmäisellä kerralla asiat
eivät olekaan sujuneet suunnitellusti. Koreografimme Eerika on ollut
kärsivällinen, kun nostot eivät olekaan pysyneet ylhäällä vaan romahtaneet kuin
huonosti rakennettu korttitalo. Musiikinjohtajamme Matti on ollut
ymmärtäväinen, kun kaikki äänet eivät olekaan olleet puhtaita ja vakaita, vaan
matkalle on ilmestynyt suunnittelemattomia kaanoneja tai uusia stemmoja.
Viimeisenä, mutta ehkä jopa tärkeimpänä on ohjaajamme Kari ollut hyväksyvä, kun
kieli on mennyt solmuun, ohjeet unohtuneet ja joku aloittanut ruokatunnin
hieman ajoissa.
Viime syksy ei tosiaan ole kenenkään kohdalla ollut pelkkiä
ilon kyyneleitä ja hyvin nukuttuja öitä. Kuitenkaan tällaista palkintoa syksyn
työskentelystä ei olisi uskaltanut toivoakaan. Martinus-sali täynnä mukaan
tempautuneita ilmeitä ja kostuneita silmiä on ollut mieletön kannustus –
yleisön useista seisovista suosion osoituksista puhumattakaan!
On ollut etuoikeus olla mukana tällaisessa projektissa. Se,
että olen sattunut olemaan oikeassa koulussa oikeaan aikaan, on tuntunut
valtavalta etuoikeudelta. Lause ”En koskaan halua lopettaa esiintymistä” on
kuulunut pukuhuoneissa niin monta kertaa, ettei niitä riitä sormet eikä
varpaatkaan laskemaan. Olemme tämän syksyn ja esityskauden aikana saaneet
itsellemme niin paljon kokemuksia, tietoa ja taitoa tulevaisuutta varten, että
niiden hukkaan heittäminen tuntuisi itsekkäältä. Tiedän, että tämä aika tulee
vaikuttamaan meissä jokaisessa vielä pitkällä tulevaisuudessakin. Tulevaisuus
tarkoittaa varmasti joidenkin kohdalla esittävän taiteen alaa, mutta toki myös
”oikeitakin töitä”. Sillä, mihin päädymme ei ole mitään väliä, sillä
Nahkatakkinen tyttö on kasvattanut meitä niin monella eri saralla, että me
pärjäämme kyllä.
Elämä hei, täältä tullaan – varmana ja valmiina!
Petra Kauppila
tanssija
tanssija
17. tammikuuta 2014
Spottivalossa muvalaiset
Ensimmäisen vuosikurssin opiskelijat tekevät joka vuosi
musikaalin yleisölämpiöön lyhyitä ohjelmanumeroita, kouluttautuakseen teatterin
ja musikaalin tekemiseen. Tässä blogitekstissä siis hieman fiiliksiä
musiikkiteatteri 1-kurssin
opiskelijoilta. Muutamasta esityksestä ei ole tekstiä, mutta ne voit nähdä paikanpäällä!
”Dingo-fanit”
Kun meidän pienryhmälle annettiin aiheeksi fanittajat, niin
koko ryhmä oli innoissaan. Porukassamme oli jopa pieniä Dingo-faneja, joten
tehtävä oli helppo. Mietimme heti
vaatetusta: olisiko se nykyaikainen kasari-fani vai tulisiko 80-luku yleisön
luokse? Valitsimme jälkimmäisen. Katsoimme videoita 80-luvulta; erityisesti
kiinnitimme huomiota pukeutumiseen ja puhetapaan. "Vanhemmat ei niinku
ymmärrä tätä meijän fanitusta!". Olin itse todella innoissani kun sain heti ideaksi pyytää äidin
80-luvulta ostetun vaatesetin ja mummilta isot kasaririllit! Lopulta päätimme tehdä fanien keikalle
pääsystä vaikeampaa ja keksimme, että ovellapa seisoo portsari joka ei päästä
heitä sisään; kenties riehumisen vai nuoren iän takia? Kun ensi-ilta koitti ja olimme
sopineet, että kun Neumann tulee niin järjestämme kauhean fanituskohtauksen.
Kävikin sitten niin hassusti, että kenenkään ei edes tarvinnut miettiä
huutavansa vaan se tuli automaattisesti hänet nähtyä! – Taina Kuronen
”Korttipeli”
Ensimmäinen ajatukseni lämpiöesityksistä oli lähinnä
”mitääääh?”, Katsoimme aiempien vuosien esityksiä videoilta ja hämmästelimme
niiden taiteellisuutta. En ollut aiemmin koskaan nähnyt esityksiä lämpiössä, joten
olin asiasta täysin pihalla. Pian sain kutienkin ajatuksesta kiinni, ja oman
ryhmäni työ alkoi kehkeytyä. Kuulun tämän vuoden lämpiöesitykseen jossa
ryhmäläisemme ovat eläimiä, jotka pelaavat korttia rytmitetysti. Idea lähti
musikaalin päähenkilöiden lapsuuteen liittyvistä leikeistä. Mahtavan palautteen
ansiosta olen saanut lisää rohkeutta esiintyä ja hyvää fiilistä! perjantain
ensi-illan jälkeen fiilikset oli ihan katossa ja meno ihan sick! – Ilona ”ipu”
Aunola
”Peilikuvia”
Ensimmäisen kerran, kun kuulin mahdollisuudesta osallistua
musikaaliin käymällä musiikkiteatterin kurssin olin innoissani ja halusin
tietenkin mukaan. Syksy kului ja pian alkoi lämpiöesitysten suunnittelu.
Peilikuva-idea tuli esiin ja oma ryhmäni lähti työstämään sitä. Toteuttaminen
lähti hyvin käyntiin ja ryhmä toimi hyvin yhdessä. Saimme Antin säveltämän
kappaleen sovitettua koreografiaan ja ”lammen” rakentaminen tuulikaappin
viimeisteli esityksen. Nyt pari esiintymistä kokeneempana oppii virheistä ja
saa ne korjattua. Ensi-ilta sujui ryhmäni osalta hyvin, ja musikaalin jälkeen
oli ihanaa nähdä musikaalissa esiintyneiden ilmeitä ja tunteita. onnellisuus
paistoi heidän kasvoiltaan ja ilo todella tarttui! Itselläni halu päästä
ensi vuonna musikaaliin kasvoi entistä suuremmaksi! – Sanja Kalliojärvi
”Erkaneminen”
Lämpiöesitysten valmistaminen aloitettiin erilaisten
musikaaliin liittyvien fiilisten ja teemojen hakemisella. Performanssimme
"Erkaneminen" idea syntyi tarinan keskeisten henkilöiden
kokemuksista. Esitystä kuvaavat mm. sanat kuminauha, tavoitteleminen,
sotkeutuminen, muistot ja vesi. Esitys ehti matkan varrella muuttua todella
paljon alkuperäisestä versiostaan ja kun lopulta saimme sen kasaan, tajusimme
luoneemme jotain hyvin vangitsevaa, joka virittää katsojan musikaalin
tunnelmiin. - Saana Erkkilä ja Brendan Boyle
”Lumienkeli”
Nimestä huolimatta esityksellä ei ole mitään tekemistä lumen
kanssa. Alun perin meidän piti tehdä video missä hihhuloimme lumessa, mutta
lunta ei ikinä tullutkaan, niin oli plan B:n aika. Yksi ryhmäläisistämme keksi
koreografian valitsemaamme musiikkiin. Tässä vaiheessa oli 6 hengen ryhmä
kutistunut 4 hengen ryhmäksi. Lopulta
esityksemme alkoi muokkaantumaan Susannan
(teatteriopettajan) ansiosta (tai syystä, kummin vain), ja loppujenlopuksi saamme nyt hiki otsassa
vääntää jokaiseen esitykseen uusi sateenvarjo, mikä tehdään kreppipaperista,
vain jotta rikomme sen heti kaatamalla vettä sen päälle. Noh, kaiken tämän työn
ja vaivan jälkeen, se on kyllä sen arvoista. Vieläkin nousee hymy huulille, kun
muistelee hetkellä jolloin esiinnyimme musikaaliheepoille ja esityksen
päätyttyä he hukuttivat meidät suureen aplodi- ja vislausmereen. Tämän
kokemuksen myötä olen valmis vastaamaan ensi vuoden haasteisiin leuka pystyssä
ja valmiina seikkailuun! – Laura
Suominen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)